Välitilinpäätös, eli raapaleprojektin sadonkorjuu

Haastoin itseni 2016 kirjoittamaan tähän blogiin joka päivä vuoden ajan sadan sanan tarinan, raapaleen. Aloittaessani projektia tiesin astuvani itselleni vieraalle maaperälle.

Kirjoittamisen kannalta on viisasta puskea epämukavuusalueelle. Koska vain pieni (mutta välttämätön) osa luomisprosessia on inspiraatiota ja suurin osa vanhan sanonnan mukaan näppäimistön äärellä hikoilua, moni kirjoittaja viettää hyvän osan ajastaan tällaisella epämukavuusalueella. Ensimmäinen kuukausi raapaleiden parissa eteni pääosin kivuttomasti. Suurin piirtein joka päivä syntyi idea, josta pystyi kasaamaan määrämittaisen kertomuksen. Pientä takeltelua tasoitti se, että joinain päivinä ideoita syntyi varastoon. Ensimmäisen kuukauden jälkeen tahti alkoi kuitenkin selvästi hyytyä ja syntyi taukoja, joita oli otettava kiinni. Lopulta raapaleiden kokonaismäärä jäi 65:een, hiukan reilun kahden kuukauden tavoitteeseen. Ensimmäisen kuukauden optimismista huolimatta raapalehaaste jäi lopulta muiden projektien jalkoihin ja tukoksiin ideasuonessa.

On aika tunnustaa, että julkisesti aloitettu projekti on nyt myös julkisesti päätetty.

Epäonnistuin, mitä sitten jäi käteen?

Itse asiassa paljon.

Ennen kaikkea raapaleprojekti oli kokemuksena, kesken jääneenäkin, mielenkiintoinen ja opettavainen. Se opetti ainakin itsestä kirjoittajana, inspiraatiosta ja toisinaan sen pakottamisesta, epäonnistumisesta ja tarinan ytimen tiivistämisestä.

Toiseksi, se oli omiaan rytmittämään kirjoittamista tavalla, josta oli hyötyä muille kaunokirjallisille töille, joita kuluneen parin vuoden aikana on julkaistu esimerkiksi alan lehdissä. Osa tarinoista on edelleen toimitustyön alla.

Kolmanneksi, haaste synnytti reservin tarinanjyväsiä, joista jotkut ovat sittemmin lähteneet versomaan sataa sanaa pidemmiksi tuotoksiksi. Ennen kaikkea tämä tekee raapaleprojektin päätöksestä välitilinpäätöksen: kaikki projektin aikana syntyneet tarinat eivät ole saavuttaneet lopullista muotoaan.

Kaiken kaikkiaan katson jääneeni hommassa pitkälti plussan puolelle. Voin hyvillä mielin suositella säännöllistä raapaleiden kirjoittamista sekä ilmaisukeinona että työkaluna muillekin kirjoittajille.

R65. Jabwal Baratin viimeinen haastattelu

Myöhemmin selvitin kuinka hänet surmattiin avullani. ”Emme halua vahingoittaa häntä”, Joseph sanoi. ”Haluamme hänestä jutun. Teemme hänestä ihmisen, pakotamme neuvottelupöytään.” Kuinka saatoin uskoa?

Olympos Monsin kanjoneissa

”Linssissä on laserase!” Sylki lentää kasvoilleni. Ase heiluu edessäni. Sydämeni hakkaa. Olen päässyt näin pitkälle koska olen haastatellut häntä aiemmin. ”Minä annan tavoitteillenne äänen. Otan vain valokuvia. Voitte tutkia välineeni.” Entä jos kamerastani löytyykin jotain?

Älä koskaan luota tuntemaasi agenttiin

Palattuani kaupunkiin kuulen hänen kuolleen. Hetken ajattelin Josephin tällä kertaa pelanneen puhtain kortein. ”Satelliittilähetin”, hän sanoo välinpitämättömästi. He eivät käytä temppua uudelleen. ”Saimme kuvat kamerastasi koordinaattien kanssa. Höyrystimme hänet kiertoradalta, heti lähdettyäsi.” Joseph taputtaa hartiaani. ”Ajattele: sait vuosisadan haastattelun!” Minä vihaan häntä.

R64. Ilmastonmuutos

”Ashur”, Korkeimman tiedon akatemian suurdekaani lausui Ylimmän sanelijan oikeanpuoleiselle ministerimuokkaajalle. ”Ilmastonkylmeneminen on vakava uhka pohjoisille ja eteläisille viileille ja lauhkeille vyöhykkeille. Vuosituhannessa näemme massiivisia muuttoliikkeitä viileneville lämpimille ja trooppisille vyöhykkeille.”

”Kuinka meidän tulisi reagoida uhkaan?” Ministerimuokkaaja kysyi huolestuneena.

”Voimme koettaa keinotekoisesti ylläpitää maailmamme lämpöä ja päästä naapurivaltakuntien kanssa yhteisymmärrykseen uuden jääkauden torjunnasta uusiutumattomia energianlähteitä polttamalla ja pyrkimällä vähentämään maailmamme heijastavuutta.”

”Mikä on vaihtoehto?” Ministerimuokkaaja jatkoi kysymystään.

”Vaihtoehtona on massiivinen muuttoliike ja täydellinen ympäristökatastrofi, joka tulee nykyisillä laskelmilla romahduttamaan yhteiskuntarakenteemme. Yksin emme kykene vaikuttamaan globaalin lämpötilan säilymiseen. Napajäätiköiden kasvaessa rannikot etääntyvät nykyisistä satamakaupungeista ja viljelyskasvit ja koko elonkierron järjestelmä tulee kärsimään.”

 

R63. Aikaero

Tourler ihmetteli muinaisen sivilisaation jälkeensä jättämää museomaailmaa. Elämä kuhisevilla asvalttikaduilla ja rantabulevardeilla oli taltioitu hämmästyttävällä tarkkuudella. Päivänvarjot, urheiluautot ja keinuvat lapset olivat jähmettyneet liikkumattomiksi kolmannella keltaista tähteä kiertävällä planeetalla. Erityisesti häntä kiehtoi eräässä tutkimuskompleksissa laitteidensa ääreen kumartunut nainen.

He eivät koskaan löytäneet meitä, hän ajatteli. Eivät koskaan päässeet täältä pois ennen katoamistaan.

Amelié katseli kellaritoimistossaan radioteleskooppien tallentamaa maailmankaikkeuden taustakohinaa, hämmästellen sitä, ettei kukaan vastannut maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Hänen instrumenttinsa eivät varmaankaan vain olleet riittävän tarkkoja tai keskittyivät liian kapeaan osaan havaittavaa avaruutta.

Kaksi maailmaa tarkasteli toisiaan hämmästellen. Toinen niistä oli liian nopea ja toinen liian hidas, kykenemättä sovittamaan kellojaan toistensa aikaan.

 

R62. Kuinka ruoste tuli Rautakaupunkiin

Xchie seisoi Luumupuukukkulalla katsellen alas Rautakaupunkiin. Pyöveli seisoi hänen vierellään.

Jossakin Rautakaupungin veitsenterävistä torneista herttuatar Ryuu-O katseli kukkulalle.

”Mitä tuo on?” Pyöveli kysyi Xchieltä, huomatessaan hänen kyyneleensä.

”Et ymmärtäisi. Ne ovat kyyneliä.”

Pyövelin ilme ei värähtänytkään. Hän oli kykenemätön vastenmielisyyteen tai halveksuntaan. Ei hän olisi ymmärtänyt heidän herkempiä tunteitaankaan: rakkautta, surua. Kaikki sellainen oli Rautakaupungissa kiellettyä.

”Oletko valmis?” Pyöveli kohotti miekkansa.

Xchie polvistui katsellen kaupunkia laakson pohjalla. Hän ei surrut itseään, herttuatarta tai pyöveliä. Hän suri kylmää ja kovaa Rautakaupunkia, joka oli jähmettynyt hiljaiseksi ja hillityksi:

”Mausoleumissa

syntyneenä elin,

herätäkseni.”

Miekka heilahti.

Torninsa turvassa herttuattaren kyyneleet jättivät ikkunalaudalle muutaman ruostetahran.

 

R61. Historian tuomitsema

Vanki odotti kohtaloaan keinotekoisen tähden ytimessä kvanttikuoreen suljettuna. Ohut todennäköisyyden valli erotti hänet ympäröivästä fuusiohornasta. Ympäröivät Dysonin kehät ja jäljellä oleva planeettajärjestelmä oli valjastettu valvomaan vankilaa. Vuosimiljoonien kuluttua tähti luhistuisi tai räjähtäisi supernovana, saattaen rangaistuksen vääjäämättömään päätökseensä.

Vangin rikoksen laatua ei enää muistettu. Hänen sulkemisensa tähden ytimeen ja tarpeellisten valvontatoimien järjestäminen olivat kuitenkin nostaneet hänen lajinsa teknologisen tason hämmästyttäviin korkeuksiin.

Koska rikoksesta ei enää ollut varmuutta häntä ei uskallettu armahtaa siitä myöhemmin seuranneista ansioista. Lukemattomien sukupolvien kuluessa tähden vangista oli tullut lajinsa teknologian jumala, kirottu ja kiitetty.

Kukaan ei enää muistanut syyttömän tiedemiehen uhrausta ymmärryksen alttarilla, oman teoriansa vapaaehtoisena koe-eläimenä.

 

R60. Rauhantekijät

Taistelujen laannuttua, henkiin jääneet soturiylimykset neuvottelivat rauhan ehdoista. Kaupunkeja oli hävitetty voimakkailla aurinkolinsseillä ja ilmalaivat olivat pudottaneet säälimättä alkemiallisia aseita sademetsiin ja viljelysmaille. Valtakuntia oli sortunut. Ajan kuluessa taistelevien osapuolien ymmärrys kaikesta muusta paitsi sodankäynnistä oli kuihtunut ja haalistunut.

Oranssin valtakunnan lähettiläs pohdiskeli: ”Onhan tämä hirvittävän murheellista. Meidät on kaikki pakotettu rauhaan, eikä kukaan ole selviytynyt voittajaksi ylitse muiden. Mistä konflikti oikein mahtoi sukupolvia sitten saada alkunsa?”

Violetin valtakunnan päällikkö nyökkäsi synkästi: ”Perimätiedon mukaan edellisen sodan perimmäisestä alkusyystä, josta esi-isämme eivät päässeet sopuun.”

Vaaleansinisen valtakunnan lähettiläs kurtisti kulmiaan: ”Onkohan noin? Kyllä minun mielestäni perimmäisenä syynä oli…”

Niin sitä taas mentiin.

 

R59. Pitkä poltto

Minut on sulatettu. Herään 850 vuoden jälkeen. Mikäli kaikki on mennyt hyvin. Periaatteessa nukahtamisestani on saattanut kulua muutama tunti, päivä, vuosikymmen tai vaikka tuhat vuotta.

Kellun sinertävän nesteen täyttämässä kohdussa. Minut on otettu ulos horroskapselista. Mekaaniset hämähäkinraajat suorittavat mittauksia. Joku puhuu minulle.

Kestää hetken ennen kuin saan selvää vääntyneestä murteesta. ”Tervetuloa Proxima Pavonikseen eversti Jarndice.”

Tervetuloa? Minun piti olla täällä tovereineni ensimmäinen!

Älykkäitä muukalaisia?

”Olette matkustanut 850 vuotta lähdettyänne Euraasian Dominaatista vuonna 2316. Valitettavasti komentajanne ja matkakumppaninne eivät heränneet. Proxima Pavonis asutettiin 135 vuotta sitten. Parissa vuosisadassa – vuosikymmenessä – tekniikka ehtii kehittyä. Aluksenne muuttui auttamattoman hitaaksi jo yli 600 vuotta sitten.”

R58. HNS Päättymätön Hävikki

”Arvon laivastoneuvokset, HNS Päättymätön Hävikki toimii aivan mullistavalla uudella moottorilla. Kaikki tapahtuu tässä konehuoneessa.” Insinöörikapteeni johdatti seurueen laivan ytimessä sijaitsevaan… makuuhuoneeseen?

”Mitä tämä tarkoittaa?” Laivastoneuvoksista vanhin vaati äkisesti. ”Mitä ihmettä me teemme kapteenin makuuhytissä? Täällähän on sitä paitsi siivotonta!” Kaikkialla lojui vaatteita ja rojua. Vuoteen vierellä seisoi merkillinen mekaaninen kapistus.

”Tämä on konehuone.” Opas selitti. ”Sängyn alla katoavien sukkien aiheuttama käytännössä rajaton potentiaali muutetaan käyttövoimaksi, joka sallii matkustamisen silmänräpäyksessä.”

”Silmänräpäyksessä?” Laivastoneuvoksen sihteeri kysyi.

”Asetelma vastaa lähinnä Schrödingerin teoriaa. Kadonneiden sukkien on mentävä jonnekin, mutta kuitenkin ne ovat kadonneet. Alus hyödyntää kvanttitason olemisen ja olemattomuuden potentiaalia siirtyäkseen matkakohteeseensa – tai ollakseen siellä.”

R57. Karkulainen

Kysyn: ”Kuka siellä?” Ei kenenkään pitäisi liikkua asunnossani.

Poistun työhuoneesta ja seuraan lautalattian narinaa eteishalliin. ”Kuka täällä liikkuu?” Niskakarvani nousevat pystyyn. Tapailen puhelinta pusakantaskussa. Voisiko ääni kuulua naapurista?

Eteisessä on hämärää. Takit roikkuvat harmaana verhona vaatekomerossa. Vedän puhelimen taskustani ja napsautan valot päälle.

Oven vieressä seisoo ihmisen varjo, joka liikahtaa levottomasti. Hätkähdän ja olen vähällä huudahtaa ääneen. Vilkaisen jalkoihini.

Seinällä irrallaan roikkuva varjo on omani. Henkäisen helpotuksesta. ”Taasko sinä kävit huomaamatta yöjalassa?”

Tumma läikkä seinällä painaa päänsä hiukan häpeissään. ”Jos sinut huomataan kaupungilla, siitä tulee vielä vaikeuksia”, läksytän sitä. Lopulta sen jalat kurottuvat arkaillen omiani kohti, kunnes olemme jälleen yhtä.