Raapale kasvaa aikuiseksi

Totesin aiemmin vuoden 2016 keskeneräistä raapaleprojektia pohdiskellessani, etteivät kaikki täällä julkaisemani raapaleet olleet vielä löytäneet lopullista muotoaan tai kotia, jota kutsua omakseen. Eivät varmaan vieläkään kaikki. Osa on kuitenkin pakannut tavaransa, lähtenyt Stooritiskiltä ja venynyt melkoisesti pituutta.

Jahtimestarin apupojat kypsyi novelliksi ja julkaistiin sellaisena samalla nimellä Kosmoskynässä 2/2017. Oikeastaan samaan maailmaan sijoittuu myös Kuiskaus pimeässä -lehdessä 1/2017 julkaistu Metsän väri, jonka tosin kirjoitin alun alkaenkin novelliksi. Pulkkaretki 1923:sta taas kasvoi määrittelemättömään, spekulatiiviseen ympäristödystopiaan siirretty Talvirieha, joka julkaistiin Lumoojassa 3/2018. Vain heijastus vedessä taas päätyi tyystin toisten henkilöhahmojen näkökulmasta kerrottuna ja ajallisesti eteenpäin siirrettynä novelliksi Varjorikkoon 1/2019 Herra Craigfordin perheenä.

Toistaiseksi kolme raapaletta on myös asettunut alkuperäisessä asussaan lehden sivuille Kosmoskynän avaruusteemaisessa numerossa 2/2018.

Palaan siis aiempaan ja totean, että raapaleet antavat erinomaisen mahdollisuuden kiteyttää tarinassa olennainen. Samalla ne jättävät runsaasti kasvunvaraa juuri lyhyen mittansa takia. Rinnastaisin raapaleiden käytön tällä niin sanottuun lumipallotekniikkaan, jossa kertomuksen ympärille kootaan yhä uusia, laajentavia kerroksia.

NaNoWriMo-raportti 2017

National Novel Writing Month (NaNoWriMo) on varmasti nykyään useimmille kirjoittajille tuttu tapahtuma, joka on pyörinyt vuodesta 1999. Kertaan perusteet kuitenkin lyhyesti. Kyseessä on maksuton verkkopohjainen projekti, joka kannustaa osallistujia kirjoittamaan 50,000 sanan mittaisen käsikirjoituksen marraskuussa. Kyse on itse asetettavasta, vertaistuetusta tavoitteesta. Mikäli kuukauden jokaisena päivänä saa aikaiseksi vajaat 1,700 sanaa, saavuttaa 50,000 sanan maalin kuun loppuun mennessä.

Olen lähtenyt mukaan projektiin 2014 (23,973 sanaa), 2015 (39,071 sanaa) ja 2017 (50,926 sanaa). Marraskuussa 2017 sain viimeinkin vaaditun tekstimäärän kasaan ja pääsin nauttimaan paitsi itse tulostettavasta diplomista ja palkintotuotteista, ennen kaikkea siitä, että tarina kulki maaliin saakka. Ei siitä järin hääppöistä kertomusta tullut mutta ihan kohtuullinen käsikirjoitusversio, jota voi myöhemmin teurastaa lyhyemmiksi novelleiksi tai muokata kirjamittaisena. Mielestäni vain kirjoitettua tekstiä voi todella työstää: tässäkin on varmasti koulukunta- ja makueroja.

Alun perin suunnitelmissani ei ollut osallistua haasteeseen lainkaan 2017. Loppuvuosi oli töiden ja muiden kirjoitusprojektien myötä varsin kiireinen. Päädyttyäni istumaan pitkän pätkän junassa ja vaihdettuani odottamatta uneliaan maaseudun halki köröttelevään bussiin mielessäni heräsi ajatus, jota ryhdyin tunneilla venyneen matkan aikana hahmottelemaan tekstiksi. Toden teolla tartuin kirjoittamiseen vasta 6. marraskuuta, miltei viikon aikataulusta myöhässä. Pelatakseni hiukan tasoitusta sanamäärässä, päätin kirjoittaa suomen sijaan englanniksi. Tarina tuntui lähtevän käyntiin ja kulkevan. Sain muutamassa päivässä kiinni tarpeellisen kirjoitusrytmin. Aamut, illat ja viikonloput tuli näin uhrattua kirjoittamisen alttarille. Vaikka tekstin tuottaminen välillä takelteli, seuraavan reilun viikon ajan pysyin hieman (noin päivän verran, joskus parikin) aikataulusta edellä.

Kuun puolivälissä iski suvantovaihe ja kodin puolelle tulvivat työkiireet löivät loven saavutettuun rytmiin. Mukava kirjoittaminen muuttui epätoivoiseksi taisteluksi roikkua kiinni kirjainmäärissä. Motivoidakseni itseäni osallistuin pariin virtuaaliseen kirjoitustapaamiseen ja sanakiriin, jotka toivat kaivattua potkua tekstiin. Marraskuun puolivälin kieppeillä vaihdoin tekstityökaluni Wordista Scrivenerin testiversioon, jota jaettiin osallistujien käyttöön. Helsinkiläinen ystäväni oli jo ennättänyt aiemmin esitellä ja suositella työkalua omien kirjoitusprojektiensa tiimoilta. Huomasin sen hyödyllisyyden heti pidemmän tekstin jäsentämisessä ja hallinnassa. Vaikka kirjoitan edelleen novellimittaisia tekstejä Wordilla, tarttuisin pidempään käsikirjoitukseen varmasti Scrivenerillä. NaNoWriMo:n ”voitettuani” (tai paremmin, voitettuani itseni) pääsin hankkimaan Scrivener-lisenssin puoleen hintaan.

Kuten todettua tekstimäärä tuli kasaan ja itse asiassa lopulta paria päivää etuajassa. Tarinassa on hyviä ideoita, mutta myös runsaasti höttöä, jota syntyi erityisesti kehnon motivaation päivinä, ja keskimääräistä heikompaa tekstiä. Huomasin jo kirjoittaessani, etten lainkaan pidä päähenkilöstäni, joka osoittautui kertakaikkisen sietämättömäksi tapaukseksi. Pariin otteeseen pohdin vakavasti hänestä eroon hankkiutumista ja tilan antamista jollekulle toiselle henkilögalleriassa. Loppua kohden hänen luonteensa hieman silottui, mutta ei kovin paljon. Ärsyttävä tyyppi. Toinen asia johon melko pian kiinnitin huomiota, mutta jota en lähtenyt kirjoittaessani muokkaamaan, oli juonen kuljetus. Siitä tuli luku luvulta kriisistä toiseen etenevä ja hieman poukkoileva kaari, jolla kuitenkin on melko selkeä alku ja loppu.

Alkuperäinen suunnitelmani oli palata tekstin pariin nyt tammikuun aikana, mikä saa nyt väistyä muiden kirjoitusprojektien alta. Samalla otan tarinaan hiukan enemmän etäisyyttä ja mietin kuinka haluan sitä tulevaisuudessa käyttää. Kaiken kaikkiaan NaNoWriMo oli mukava, ajoittain haastava ja usein palkitseva kokemus, joka tutustutti minut tänä vuonna uusiin työkaluihin ja avasi virtuaalisten kirjoittajapiirien ja vlogien hyötyjä. Toivon, että minulla on tänä vuonna aikaa ryhtyä työskentelemään uuden ”nanon” parissa ja pääsen taas osallistumaan marraskuun kirjalliseen ponnistukseen.

Saa nähdä kuinka käy!

 

Kirjoittamisesta kirjoittamisesta ja sananen kirjoittamisesta

Mainitsin pari vuotta takaperin ohimennen Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin kirjoitusoppaat Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen (Like, 2012) ja Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (Kansanvalistusseura, 2011). Tässä tekstissä lähestyn kirjoittamista esittelemällä kolme kirjoitusopasta. Näistä ensimmäinen on Cameronin jo mainittu Tie luovuuteen. Lisäksi mukaan valikoituivat Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide ja taito (Atena, 2014) sekä Saara Henrikssonin, Irma Hirsjärven ja Anne Leinosen toimittama Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2016).

Kirjat:

Cameron, Julia. Tie Luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen. Like, 2012. 342 s.

Henriksson, Saara; Hirsjärvi, Irma & Leinonen, Anne (toim.). Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2016. 255 s.

Karjula, Emilia (toim.). Kirjoittamisen taide ja taito. Atena, 2014. 272 s.

Aluksi haluan korostaa, että oppaat ovat hyvin erityyppisiä. Cameronin kirja on eräänlainen elämäntapaopas. Sen lähtökohta on herätellä luovuutta erilaisin ärsykkein ja tarjota työkaluja kirjoitusrutiinien kehittämiseksi. Käytännössä Cameronin kirja rakentaa 12 viikon mittaisen harjoitusohjelman inspiraation vapauttamiseksi. Karjulan toimittama artikkelikokoelma on sävyltään akateeminen ja siihen on koottu Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen asiantuntijoiden tekstejä. Siinä missä Tie luovuuteen ja Kirjoittamisen taide ja taito lähestyvät aihettaan melko laaja-alaisesti, Kummallisen kirjoittajat on aihepiiriltään rajatumpi ja yksityiskohtaisempi. Kirjan artikkelit ja esseet keskittyvät nimenomaan spekulatiifiseen fiktioon.

Luut

Cameronin opas on eräänlainen “puuhakirja”, joka kuljettaa lukijan halki 12 viikon “kuurin” erilaisia luovuutta ruokkimaan tarkoitettuja ja rutiineja rakentavia tehtäviä. Tämän lisäksi mukana on kirjoitustehtäviä, vanhojen tottumusten murtamista, uusien rakentamista ja erilaisten tekstilajien kokeilemista. Lyhyesti sanottuna koin kirjan sisällön melko työlääksi, minkä sinällään ei pitäisi olla kirjoittajalle tai sellaiseksi halajavalle vierasta. Ehkä tässä on osa opetuksen annista? Polku, jolle kirjoittajaksi pyrkivä on astumassa, vaatii aikaa ja ponnisteluja. Koin kirjassa häiritsevimmäksi New Age -henkisen vireen, jota Cameron vaikutti tyrkyttävän joka nurkan takana. Hyödyllisintä antia oli kirjoittamisrutiinin rakentamiseen ohjaava ote ja erilaiset ajankäyttöön liittyvät neuvot. Koska Cameron sivuaa aiheita inspiraation löytämisestä menestyksen kanssa painiskeluun, opas varmaankin tarjoaa erilaista sisältöä erilaisten kysymysten parissa työskenteleville kirjoittajille. Itse koin “Cameronin kuurin” osittain hyödyllisenä ja osittain tyystin joutavanpäiväisenä mutta kiinnostavana kokeiluna.

Kirjoittamisen taide ja taito eroaa edellisestä jo siinä, ettei teoksessa ole yhtä kirjoittajaa eikä se artikkelikokoelmana samalla tavalla muodosta yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Kirja on rakennettu yliopistollisen oppikirjan muottiin sopivaksi ja taitava toimitustyö sitoo eri kirjoittajien tekstit luonteviin yhteyksiin. Kuten todettu, kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita. Johdanto-osan jälkeen kirja jakautuu kolmeen päälukuun. Kahdessa ensimmäisessä käydään läpi esimerkiksi aineiston käyttöä, rakennekysymyksiä, kertojapositiota, palautteen vastaanottamista sekä maailman ja sen henkilöiden muotoutumista. Viimeisessä osassa tarkastellaan minkälaista työkseen kirjoittaminen oikeastaan on. Artikkelit maistuvat akateemisilta ja alun luvuissa varsin teoreettisilta. Tekstit maalaavat luovan kirjoittajan työstä realistisen kuvan haasteineen mutta säilyttävät samalla kannustavan otteen. Alkupään artikkelit antavat tekstin rakennetta pohtivalle ja omaa tyyliään etsivälle teoreettisia työkaluja ja pohjaa jolle rakentaa. Elämänmakuiset lainaukset ja haastattelut vetävät lukijan uskottavasti lähemmäs ammattikirjailijoiden arkipäivää. Koska en ole varsinaisesti opiskellut luovaa kirjoittamista lukukokemus oli mielenkiintoinen ja avartava. Osa artikkeleista tuntui hiukan raskassoutuisilta mutta silti sain useimmista jotakin antia omaan repertuaariini.

Kummallisen kirjoittajat on käytännönläheinen opas spekulatiivisen fiktion kirjoittajille. Sen sivumäärään on saatu mahdutettua 15 tekijää. Kenties juuri tästä syystä sisältö on muodoltaan vaihtelevin, jos teemaltaan yhtenäisin. Tässäkin kokoelmassa toimittajat ovat olleet tehtävänsä tasalla. Lukuja ei ole kuitenkaan jaettu suurempiin osakokonaisuuksiin joka saattaa antaa sirpaleisen ensivaikutelman. Kirjaa on kuitenkin mielestäni huomattavasti helpompi lähestyä kuin Kirjoittamisen taidetta ja taitoa. Sisältö ei myöskään petä. Spekulatiivisen fiktion kirjoittamista käsitellään tarinoiden synnystä ja sisällön muotoutumisesta rakenteellisiin ja kerronnallisiin kysymyksiin. Kirjassa pureudutaan käytännön kirjoitustyöhön ja sen tulevaisuusnäkymiin, palautteen vastaanottamiseen sekä lukemiseen kirjoittamisen polttoaineena. Kirjan aiheisiin oli verrattain helppo samaistua ja ne antoivat myös uutta näkökulmaa omaan genrekirjoittamiseen. Kolmesta oppaasta hyödyllisimmäksi koin Kummallisen kirjoittajat juuri kohdennuksensa ja lukijaystävällisyytensä tähden. Voin suositella sitä hyvällä omatunnolla erityisesti aloitteleville kirjoittajille ja useimmat sen neuvoista ovat sovitettavissa myös kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuuden ulkopuolella. Täytyypä varmaan tutustua saman yhdistyksen kustantamaan Kirjoita kosmos – opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen (Suomen fantasia- ja tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry, 2006).

Lihat

Omalla kirjoitusrintamalla sain viimeinkin marraskuussa kasaan NaNoWriMo -tekstin, mihin palaan kokemuksena vielä myöhemmin. Onhan tätä jo kahtena aiempana vuonna yritetty, kehnommalla menestyksellä.

Syksyn kiintoisin kehityskaari oli kuitenkin erään satasanaisen tarinan kasvaminen täysimittaiseksi novelliksi. Kyseessä on ensimmäinen täällä Stooritiskillä julkaisemani raapale, joka nyt julkaistiin Kosmoskynän kauhuteemaisessa numerossa 2/2017. Alkuperäisessä raapaleessa kertomuksen ydin oli jo kiteytynyt, mutta novellia kirjoittaessa tuntui, että tarina sai viimeinkin tilaa hengittää. Kun novellin keskeisimmät elementit olivat jo olemassa tunnelmaa niiden ympärillä oli helpompi kehittää eteenpäin. Päästyäni ensimmäisen käsikirjoitusversion loppuun olin hämmästynyt kuinka paljon asiaa 100 sanan siemenen ympärille oli versonut – ja vielä olisi ollut varaa syventää sävyjä. Tätä sitten tietysti työstettiin edelleen toimittajan kanssa kunnes tarina oli julkaisuvalmis. Onpa kertomuksen teemaan liittyen julkaistu toinenkin novelli “Metsän väri” H. P. Lovecraft Historiallinen seura ry:n Kuiskaus pimeässä -lehdessä 1/2017.

Välitilinpäätös, eli raapaleprojektin sadonkorjuu

Haastoin itseni 2016 kirjoittamaan tähän blogiin joka päivä vuoden ajan sadan sanan tarinan, raapaleen. Aloittaessani projektia tiesin astuvani itselleni vieraalle maaperälle.

Kirjoittamisen kannalta on viisasta puskea epämukavuusalueelle. Koska vain pieni (mutta välttämätön) osa luomisprosessia on inspiraatiota ja suurin osa vanhan sanonnan mukaan näppäimistön äärellä hikoilua, moni kirjoittaja viettää hyvän osan ajastaan tällaisella epämukavuusalueella. Ensimmäinen kuukausi raapaleiden parissa eteni pääosin kivuttomasti. Suurin piirtein joka päivä syntyi idea, josta pystyi kasaamaan määrämittaisen kertomuksen. Pientä takeltelua tasoitti se, että joinain päivinä ideoita syntyi varastoon. Ensimmäisen kuukauden jälkeen tahti alkoi kuitenkin selvästi hyytyä ja syntyi taukoja, joita oli otettava kiinni. Lopulta raapaleiden kokonaismäärä jäi 65:een, hiukan reilun kahden kuukauden tavoitteeseen. Ensimmäisen kuukauden optimismista huolimatta raapalehaaste jäi lopulta muiden projektien jalkoihin ja tukoksiin ideasuonessa.

On aika tunnustaa, että julkisesti aloitettu projekti on nyt myös julkisesti päätetty.

Epäonnistuin, mitä sitten jäi käteen?

Itse asiassa paljon.

Ennen kaikkea raapaleprojekti oli kokemuksena, kesken jääneenäkin, mielenkiintoinen ja opettavainen. Se opetti ainakin itsestä kirjoittajana, inspiraatiosta ja toisinaan sen pakottamisesta, epäonnistumisesta ja tarinan ytimen tiivistämisestä.

Toiseksi, se oli omiaan rytmittämään kirjoittamista tavalla, josta oli hyötyä muille kaunokirjallisille töille, joita kuluneen parin vuoden aikana on julkaistu esimerkiksi alan lehdissä. Osa tarinoista on edelleen toimitustyön alla.

Kolmanneksi, haaste synnytti reservin tarinanjyväsiä, joista jotkut ovat sittemmin lähteneet versomaan sataa sanaa pidemmiksi tuotoksiksi. Ennen kaikkea tämä tekee raapaleprojektin päätöksestä välitilinpäätöksen: kaikki projektin aikana syntyneet tarinat eivät ole saavuttaneet lopullista muotoaan.

Kaiken kaikkiaan katson jääneeni hommassa pitkälti plussan puolelle. Voin hyvillä mielin suositella säännöllistä raapaleiden kirjoittamista sekä ilmaisukeinona että työkaluna muillekin kirjoittajille.

Ensimmäinen kuukausi

Olen nyt kirjoittanut raapaleita joka päivä kuukauden ajan. Kasassa on 3 100 sanaa, pienen novellin verran tekstiä lyhyinä, irrallisina kertomuksina. Kun mietin kulunutta kuukautta ja kirjoittamiani juttuja, teen muutamia havaintoja.

Ensinnäkin suurin osa tähänastisista tarinoista tuntuu kallistuvan paremminkin jonkinlaisen uuskumman tai fantastisen kauhun, kuin ”varsinaisen” fantasian tai sci-fin puoleen. Tämä varmaankin johtuu siitä, että makaaberiudessaankin useimmat jutut kumpuavat jostain arkisesta sattumuksesta, huomiosta tai kohtaamisesta.

Useimmat nyt kirjoittamistani tarinoista tuntuvat rakentuvan siten, että lopussa on jokin yllättävä käänne tai paljastus – ikään kuin lukijalta salattua tietoa. Vastaisuudessa yritän ainakin kokeilla sellaista, että tarinan käännekohta tulisi jo hiukan aikaisemmin ja tarinassa olisi tilaa reagoida käänteeseen tai ratkaista sen muodostama konflikti.

Toiseksi olen huomannut, että tarinat kirjoittuvat kohtuullisen nopeasti kunhan alkusysäys on saatu aikaiseksi. Ainoastaan muutamana päivänä on tullut sellainen olo, että tarinaan on pitänyt hakea aihetta jotenkin väkinäisemmin, pakottaa se näytölle. Pääosin olen kirjoitellut aamuisin tai töistä palattuani kotosalla. Muutaman kerran olen kuitenkin kirjoittanut tarinan ylös muualla, paikallisessa kebaberiassa tai baarissa yliopiston tuntumassa ja sutinut sen sitten koneella puhtaaksi.

Muutama tarina on ollut sellainen, että ne on jälkikäteen hiukan harmittanut ”kuluttaa” raapalena sillä tuntuu, että niissä olisi voinut olla aineksia täyteen novelliin. Vaikka varsinaista takeltelua ei vielä ole ollut, vasta 1/12 tavoitteesta on saavutettu ja edessä olevat 11 kuukautta tuntuvat nyt jotenkin monumentaaliselta haasteelta. Eivät ne kuitenkaan varmasti sitä ole. Tarina päivässä, kunnes vuosi on täynnä.

Loppukaneettina avasin sivustolle uuden kategorian ”Julkaistut jutut”, jonne kokoan muualla julkaistuja kertomuksiani.

Raapaleet: mitä, miksi, milloin?

Sivistyssanakirjan mukaan raapale on ”sadan sanan pituinen novelli (engl. drabble)”. Wikipedia avaa raapaletta hieman pidemmin ja kertoo, että tarinalla tulee olla ”selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu” ja sallii kirjoittajalle 15 sanaa otsikkoon ja väliotsikoihin. Raapaleet lanseerattiin 1980 -luvun englantilaisissa scifi -piireissä ja Suomeen ne rantautuivat vuosikymmenen lopulla Aikakone -lehden myötä.

Työn puolesta akateeminen kirjoittaminen jättää mielikuvituksen lennolle vähänlaisesti tilaa ja erilaisten novelliprojektien ulostulossa ottaa aina oman aikansa. Raapaleet tarjoavat mahdollisuuden päivittäiselle kirjoittamiselle, jossa lopputulos näkyy heti. Tavoitteenani olisi saada kasaan yksi raapale, joka päivä, vuoden ajan. Siis 365 lyhyttä tarinaa, katkeamattomana virtana. Tarinoiden genre on fantasiaa, scifiä, uuskummaa ja kauhua. Samaa tavaraa, mitä novelliraapustuksissanikin kirjoitan.

Syylliset

Mistä minä sitten sain tällaisen ajatuksen? Syypäitä löytyy kahtaalta (tai kolme, laskentatavasta riippuen).

Ideasta kirjoittaa raapaleita, syytän pitkälti turkulaista kirjailijaa, Shimo Suntilaa ja hänen erinomaista kotisivuaan Routakoto. Raapalevirtuoosi Shimo on jo kertaalleen toteuttanut sen, mihin olen ryhtymässä. Ajattelin, että tässä on riittävästi kannustetta lähteä yrittämään. Shimon valittuja on julkaistu kokoelmassa Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013).

Toisaalla syy asettuu kahdelle kirjailijalle, New Age -hahmolle ja elämäntapaohjaajalle. Tavallisesti kierrän tällaiset tyypit mahdollisimman kaukaa, enkä katso taakseni. Törmäsin taannoin Julia Cameronin teokseen Tie luovuuteen. Henkinen polku syvempään luovuuteen (Like, 2012) ja Natalie Goldbergin Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (Kansanvalistusseura, 2011). Luettuani kirjat, ne täyttivät aika lailla odotukseni ja kyynisimmät ennakkoluuloni. Kummallakin naisella on kuitenkin myös pointti. On ainoastaan yksi tapa kirjoittaa ja se on kirjoittaminen. Minulle raapaleet täyttävät Cameronin ja Goldbergin aamusivujen paikan. Eiväthän ne täysin sama asia ole, mutta tekstiä syntyy.

Kuten maailman muutkin Doctor Philit, Cameron ja Goldberg tarjoavat sitä itsestään selvää ja arkijärkistä ratkaisua. Kahden kirjan sijasta se olisi mahtunut virkkeeseen: ”Jos haluat kirjoittaa, kirjoita.” Tähän luultavimmin jää elämäntapavalmennus Stooritiskin osalta.

Todistaja

Nyt, kun olen kirjoitellut raapaleita puolisen kuukautta, on hyvä katsoa miltä tähän mennessä näyttää. Ensin on todettava, että WordPress laskee tarinaan käytetyt sanat täysin päin prinkkalaa. Siitä en kuitenkaan kanna huolta. Jokainen voi halutessaan ihan itse laskea kussakin tarinassa käyttämäni sanamäärän. Toiseksi, olen huomannut, että ideasta valmiiseen tekstiin, kuluu (ainakin tällä hetkellä) puolisen tuntia.

Armollisesta määrämittaisuudestaan huolimatta raapale on samasta syystä myös vaativa laji. Löysää tilaa tarinassa ei pahemmin jää. Kolmanneksi olen todennut raapaleiden kirjoittamisen olevan aika hauskaa puuhaa. Vaikka luen ja kirjoitan työkseni ja iltaisin tapaan uppoutua novelliprojekteihini, raapaleet ovat luonteeltaan sen verran erilaisia, ettei kirjoittaminen ainakaan vielä ole päässyt maistumaan puulta.