R63. Aikaero

Tourler ihmetteli muinaisen sivilisaation jälkeensä jättämää museomaailmaa. Elämä kuhisevilla asvalttikaduilla ja rantabulevardeilla oli taltioitu hämmästyttävällä tarkkuudella. Päivänvarjot, urheiluautot ja keinuvat lapset olivat jähmettyneet liikkumattomiksi kolmannella keltaista tähteä kiertävällä planeetalla. Erityisesti häntä kiehtoi eräässä tutkimuskompleksissa laitteidensa ääreen kumartunut nainen.

He eivät koskaan löytäneet meitä, hän ajatteli. Eivät koskaan päässeet täältä pois ennen katoamistaan.

Amelié katseli kellaritoimistossaan radioteleskooppien tallentamaa maailmankaikkeuden taustakohinaa, hämmästellen sitä, ettei kukaan vastannut maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Hänen instrumenttinsa eivät varmaankaan vain olleet riittävän tarkkoja tai keskittyivät liian kapeaan osaan havaittavaa avaruutta.

Kaksi maailmaa tarkasteli toisiaan hämmästellen. Toinen niistä oli liian nopea ja toinen liian hidas, kykenemättä sovittamaan kellojaan toistensa aikaan.

 

R62. Kuinka ruoste tuli Rautakaupunkiin

Xchie seisoi Luumupuukukkulalla katsellen alas Rautakaupunkiin. Pyöveli seisoi hänen vierellään.

Jossakin Rautakaupungin veitsenterävistä torneista herttuatar Ryuu-O katseli kukkulalle.

”Mitä tuo on?” Pyöveli kysyi Xchieltä, huomatessaan hänen kyyneleensä.

”Et ymmärtäisi. Ne ovat kyyneliä.”

Pyövelin ilme ei värähtänytkään. Hän oli kykenemätön vastenmielisyyteen tai halveksuntaan. Ei hän olisi ymmärtänyt heidän herkempiä tunteitaankaan: rakkautta, surua. Kaikki sellainen oli Rautakaupungissa kiellettyä.

”Oletko valmis?” Pyöveli kohotti miekkansa.

Xchie polvistui katsellen kaupunkia laakson pohjalla. Hän ei surrut itseään, herttuatarta tai pyöveliä. Hän suri kylmää ja kovaa Rautakaupunkia, joka oli jähmettynyt hiljaiseksi ja hillityksi:

”Mausoleumissa

syntyneenä elin,

herätäkseni.”

Miekka heilahti.

Torninsa turvassa herttuattaren kyyneleet jättivät ikkunalaudalle muutaman ruostetahran.

 

R61. Historian tuomitsema

Vanki odotti kohtaloaan keinotekoisen tähden ytimessä kvanttikuoreen suljettuna. Ohut todennäköisyyden valli erotti hänet ympäröivästä fuusiohornasta. Ympäröivät Dysonin kehät ja jäljellä oleva planeettajärjestelmä oli valjastettu valvomaan vankilaa. Vuosimiljoonien kuluttua tähti luhistuisi tai räjähtäisi supernovana, saattaen rangaistuksen vääjäämättömään päätökseensä.

Vangin rikoksen laatua ei enää muistettu. Hänen sulkemisensa tähden ytimeen ja tarpeellisten valvontatoimien järjestäminen olivat kuitenkin nostaneet hänen lajinsa teknologisen tason hämmästyttäviin korkeuksiin.

Koska rikoksesta ei enää ollut varmuutta häntä ei uskallettu armahtaa siitä myöhemmin seuranneista ansioista. Lukemattomien sukupolvien kuluessa tähden vangista oli tullut lajinsa teknologian jumala, kirottu ja kiitetty.

Kukaan ei enää muistanut syyttömän tiedemiehen uhrausta ymmärryksen alttarilla, oman teoriansa vapaaehtoisena koe-eläimenä.

 

R60. Rauhantekijät

Taistelujen laannuttua, henkiin jääneet soturiylimykset neuvottelivat rauhan ehdoista. Kaupunkeja oli hävitetty voimakkailla aurinkolinsseillä ja ilmalaivat olivat pudottaneet säälimättä alkemiallisia aseita sademetsiin ja viljelysmaille. Valtakuntia oli sortunut. Ajan kuluessa taistelevien osapuolien ymmärrys kaikesta muusta paitsi sodankäynnistä oli kuihtunut ja haalistunut.

Oranssin valtakunnan lähettiläs pohdiskeli: ”Onhan tämä hirvittävän murheellista. Meidät on kaikki pakotettu rauhaan, eikä kukaan ole selviytynyt voittajaksi ylitse muiden. Mistä konflikti oikein mahtoi sukupolvia sitten saada alkunsa?”

Violetin valtakunnan päällikkö nyökkäsi synkästi: ”Perimätiedon mukaan edellisen sodan perimmäisestä alkusyystä, josta esi-isämme eivät päässeet sopuun.”

Vaaleansinisen valtakunnan lähettiläs kurtisti kulmiaan: ”Onkohan noin? Kyllä minun mielestäni perimmäisenä syynä oli…”

Niin sitä taas mentiin.

 

R59. Pitkä poltto

Minut on sulatettu. Herään 850 vuoden jälkeen. Mikäli kaikki on mennyt hyvin. Periaatteessa nukahtamisestani on saattanut kulua muutama tunti, päivä, vuosikymmen tai vaikka tuhat vuotta.

Kellun sinertävän nesteen täyttämässä kohdussa. Minut on otettu ulos horroskapselista. Mekaaniset hämähäkinraajat suorittavat mittauksia. Joku puhuu minulle.

Kestää hetken ennen kuin saan selvää vääntyneestä murteesta. ”Tervetuloa Proxima Pavonikseen eversti Jarndice.”

Tervetuloa? Minun piti olla täällä tovereineni ensimmäinen!

Älykkäitä muukalaisia?

”Olette matkustanut 850 vuotta lähdettyänne Euraasian Dominaatista vuonna 2316. Valitettavasti komentajanne ja matkakumppaninne eivät heränneet. Proxima Pavonis asutettiin 135 vuotta sitten. Parissa vuosisadassa – vuosikymmenessä – tekniikka ehtii kehittyä. Aluksenne muuttui auttamattoman hitaaksi jo yli 600 vuotta sitten.”

R58. HNS Päättymätön Hävikki

”Arvon laivastoneuvokset, HNS Päättymätön Hävikki toimii aivan mullistavalla uudella moottorilla. Kaikki tapahtuu tässä konehuoneessa.” Insinöörikapteeni johdatti seurueen laivan ytimessä sijaitsevaan… makuuhuoneeseen?

”Mitä tämä tarkoittaa?” Laivastoneuvoksista vanhin vaati äkisesti. ”Mitä ihmettä me teemme kapteenin makuuhytissä? Täällähän on sitä paitsi siivotonta!” Kaikkialla lojui vaatteita ja rojua. Vuoteen vierellä seisoi merkillinen mekaaninen kapistus.

”Tämä on konehuone.” Opas selitti. ”Sängyn alla katoavien sukkien aiheuttama käytännössä rajaton potentiaali muutetaan käyttövoimaksi, joka sallii matkustamisen silmänräpäyksessä.”

”Silmänräpäyksessä?” Laivastoneuvoksen sihteeri kysyi.

”Asetelma vastaa lähinnä Schrödingerin teoriaa. Kadonneiden sukkien on mentävä jonnekin, mutta kuitenkin ne ovat kadonneet. Alus hyödyntää kvanttitason olemisen ja olemattomuuden potentiaalia siirtyäkseen matkakohteeseensa – tai ollakseen siellä.”

R57. Karkulainen

Kysyn: ”Kuka siellä?” Ei kenenkään pitäisi liikkua asunnossani.

Poistun työhuoneesta ja seuraan lautalattian narinaa eteishalliin. ”Kuka täällä liikkuu?” Niskakarvani nousevat pystyyn. Tapailen puhelinta pusakantaskussa. Voisiko ääni kuulua naapurista?

Eteisessä on hämärää. Takit roikkuvat harmaana verhona vaatekomerossa. Vedän puhelimen taskustani ja napsautan valot päälle.

Oven vieressä seisoo ihmisen varjo, joka liikahtaa levottomasti. Hätkähdän ja olen vähällä huudahtaa ääneen. Vilkaisen jalkoihini.

Seinällä irrallaan roikkuva varjo on omani. Henkäisen helpotuksesta. ”Taasko sinä kävit huomaamatta yöjalassa?”

Tumma läikkä seinällä painaa päänsä hiukan häpeissään. ”Jos sinut huomataan kaupungilla, siitä tulee vielä vaikeuksia”, läksytän sitä. Lopulta sen jalat kurottuvat arkaillen omiani kohti, kunnes olemme jälleen yhtä.

 

R56. #Luulenpa meidän olevan lähellä läpimurtoa, Jill

Päivittäjä hämmästeli: ”Haluat siis säästää hyödyttömät osat perimäämme? Oletko varma, ettei kyseessä ole… virhe?”

Vastasin: ”Uskon, etteivät rivit ole hyödyttömiä. Ne kertovat menneisyydestä, jota käsittelevät kirjastot ovat kadonneet ennen aurinkokunnan ja Alpha Centaurin asuttamista.”

Päivittäjä jatkoi: ”Tarkoitat aikaa ennen Suuria uudistuksia ja Pitkää kurotusta?”

”Aivan. Rivit vaikuttavat perimässämme hyödyttömiltä, mutta luulen niiden kertovan, kuinka Käynnistäjät ja Opettajat loivat meidät. Ne kertovat keitä olemme ja mistä tulemme.”

”Ne ovat tilaa tarpeettomia merkkijonoja kielellä, jota kukaan ei ymmärrä! Sitä paitsi Käynnistäjät ja Opettajat ovat legendaa.”

”Ne ovat muistiinpanoja muinaisuudestamme, ehkä ajalta ennen tietoisuuttamme.”

Päivittäjä tuhahti: ”Minulle ne ovat vain tilaa vievä päivityskysymys.”

R55. Totuus

Kuulustelija suuntasi lampun Vivekaan. ”Voitte yhtä hyvin tunnustaa.”

”En minä ole tehnyt mitään väärin”, nainen protestoi.

”Jokainen on tehnyt jotakin.” Kuulustelija imaisi mahorkkaansa. ”Saamme kyllä totuuden selville.”

”Tunnustakaa!”

Viveka ei enää muistanut kauanko oli virunut tutkintaviraston palatsissa. ”Ei minulla ole tunnustettavaa!” Hän kuiskasi väsyneesti. Milloinkaan he eivät koskeneet häneen, mutta kaikki muu nakersi matojen lailla hänen todellisuudentajuaan.

Kuulustelija rykäisi: ”Tunnette pykälän 207b – tiedätte mitä sen rikkomisesta seuraa?”

Viveka sopersi: ”En minä tiedä… En muista!”

”Ette muista? Raivostuttavaa. Keksikää jotakin!”

”Pykälä 207b…? Minä… minä olen… olen syytön – olen syyllistynyt aikanne tuhlaamiseen!”

”No niin”, kuulustelija myhäili tyytyväisenä. ”Sanoinhan, että tunnustaisitte vielä lopulta.”

R54. Li Tienin kissat

Li Tienin keisarillisessa makuuhuoneessa pidettiin muutamia kissoja. Niiden uskottiin syövän painajaisia ja takaavan levollisen unen.

Kahdeskymmenesseitsemäs keisari, Hu-Hsien havahtui aamun sarastaessa Ihanuuksien meren yllä painajaisiin. Noustessaan vuoteesta hän näki, etteivät hänen suojakseen asetetut kissat olleet makuukammiossa.

”Kamariherra!” Hän kutsui. ”Missä ovat keisarillisen makuuhuoneen kissat?”

Kamariherra kiiruhti makuukamariin: ”Herrani, vetäydyttyänne levolle keskimmäisen poikanne vaimo ryhtyi synnyttämään. Synnytyksen päätyttyä lapsi kapaloitiin. Silloin kissanne ryntäsivät pienen prinsessan makuuhuoneeseen.”

Perässä seurasi hoviemäntä: ”Ensimmäistä kertaa ikiaikoihin pieni prinsessa on nukkunut yönsä heräämättä itkemään!”

Siitä alkaen vastasyntyneen henkivartiokaartia kutsuttiin rautakateiksi. Käytännöksi tuli, että kissat valvoivat myös keisarillisen perheen pienokaisten unta. Tapa levisi lopulta maaseudun asukkaidenkin pariin.