R34. Munkki ja miekkamies

Shinburi Ryuto kohtasi sillalla munkin vaatien päästä tämän ohitse. Munkki kertoi, ettei väistäisi ennen kuun laskemista Iragawa -vuorten taakse.

Soturi vaati uudelleen päästä munkin ohi, kertoen kuljettavansa viestiä lääninherralleen. Jälleen munkki kieltäytyi. Heidän olisi odotettava kuun laskeutumista vuorten taa.

Sillon Ryuto -herra sanoi, että ellei vanhus päästäisi häntä kulkemaan, hän leikkaisi tien miekallaan. Vanhus sanoi, ettei valitettavasti väistyisi ennen kuun laskemista.

Aikoessaan juuri temmata miekkansa vyöltään, Ryuto -herra tuli toisiin ajatuksiin. Hän sanoi: ”Jos kumarrumme molemmat kunnioittamaan Amida -buddhaa, kuu näyttää varmasti painuvan Iragawa -vuorten taakse.”

Munkki vastasi hymyillen: ”Hyvä ajatus!” Niinpä he ohittivat toisensa ja viesti ennätti ajoissa perille.

 

R33. Jälkeen tauridien

 

Maapallo on menetetty. Kuun, Marsin ja Saturnuksen kehien siirtokunnat on miehitetty tai hävitetty. En tiedä kumpaa, sillä päämajan vastaanotin Huippuvuorilla ei enää toimi. On kuitenkin mahdollista, että joku liittolaisistamme vastustaa yhä taurideja. Olen jättänyt viimeiset ohjeet taistelulaivojemme kapteeneille siltä varalta, että näin kävisi. Niin tehtiin jo tähtimatkustusta edeltävällä maailmanajalla.

Saatoin pyytää heitä iskemään tauridien kotimaailmaan massahiukkasaseillaan, laskemaan aseensa ja paljastamaan sijaintinsa, jatkamaan taistelua jonkin liittolaismaailmamme puolesta tai toimimaan omatuntonsa mukaan.

En kerro teille, minkälaiset käskyt olen jättänyt kuolevan maan perintönä. Kapteenien avatessa määräyksensä perämiestensä kanssa tiedän, että riippumatta kirjeeni sisällöstä, he toimivat omatuntonsa mukaan. He ovat meidän, nujerretun ihmiskunnan, perintö.

R32. Kuolema illallisella

”Tämä on erinomaista vuosikertaa, 1976”, kreivitär sanoo kallistaessaan lasiaan. ”Miksi et juo?”

Pyöritän tahmeaa punaista nestettä lasissani ja vastaan: ”Tämä on hurmetta, eikö totta?”

Kreivitär nauraa. ”Sait minut kiinni, nuori mies. Enhän minä pärjäisi ilman sitä.”

Asetan lasin syrjään. ”Minun on valitettavasti kieltäydyttävä. Olen nimittäin vegaani.”

Hän jatkaa nauramistaan. ”Vegaani? Sinäkö kasvissyöjä? Älä nyt hupsuttele – te ihmiset rakastatte kunnollista, vertatihkuvaa pihviä. Miksi ette sitten pientä… siemausta?”

”Te haluatte muuttaa minut kaltaiseksenne.”

Hänen silmänsä tuikkivat viekkaasti. ”Enkö viehätä sinua? Eikö ajatus ikuisesta elämästä houkuttele sinua?”

”Eipä juuri”, vastaan hymyillen. ”Tulin nimittäin viimeinkin noutamaan teitä. Minulle olette vain karkulaisia toisilta näpistetyllä ajalla.”

 

Ensimmäinen kuukausi

Olen nyt kirjoittanut raapaleita joka päivä kuukauden ajan. Kasassa on 3 100 sanaa, pienen novellin verran tekstiä lyhyinä, irrallisina kertomuksina. Kun mietin kulunutta kuukautta ja kirjoittamiani juttuja, teen muutamia havaintoja.

Ensinnäkin suurin osa tähänastisista tarinoista tuntuu kallistuvan paremminkin jonkinlaisen uuskumman tai fantastisen kauhun, kuin ”varsinaisen” fantasian tai sci-fin puoleen. Tämä varmaankin johtuu siitä, että makaaberiudessaankin useimmat jutut kumpuavat jostain arkisesta sattumuksesta, huomiosta tai kohtaamisesta.

Useimmat nyt kirjoittamistani tarinoista tuntuvat rakentuvan siten, että lopussa on jokin yllättävä käänne tai paljastus – ikään kuin lukijalta salattua tietoa. Vastaisuudessa yritän ainakin kokeilla sellaista, että tarinan käännekohta tulisi jo hiukan aikaisemmin ja tarinassa olisi tilaa reagoida käänteeseen tai ratkaista sen muodostama konflikti.

Toiseksi olen huomannut, että tarinat kirjoittuvat kohtuullisen nopeasti kunhan alkusysäys on saatu aikaiseksi. Ainoastaan muutamana päivänä on tullut sellainen olo, että tarinaan on pitänyt hakea aihetta jotenkin väkinäisemmin, pakottaa se näytölle. Pääosin olen kirjoitellut aamuisin tai töistä palattuani kotosalla. Muutaman kerran olen kuitenkin kirjoittanut tarinan ylös muualla, paikallisessa kebaberiassa tai baarissa yliopiston tuntumassa ja sutinut sen sitten koneella puhtaaksi.

Muutama tarina on ollut sellainen, että ne on jälkikäteen hiukan harmittanut ”kuluttaa” raapalena sillä tuntuu, että niissä olisi voinut olla aineksia täyteen novelliin. Vaikka varsinaista takeltelua ei vielä ole ollut, vasta 1/12 tavoitteesta on saavutettu ja edessä olevat 11 kuukautta tuntuvat nyt jotenkin monumentaaliselta haasteelta. Eivät ne kuitenkaan varmasti sitä ole. Tarina päivässä, kunnes vuosi on täynnä.

Loppukaneettina avasin sivustolle uuden kategorian ”Julkaistut jutut”, jonne kokoan muualla julkaistuja kertomuksiani.

R31. Polku

Elliot soittaa rautalankarokkia. Rumpali takoo kalvoja kuin hullu nerouden partaalla. Elliotin ääni mikrofonissa on metallin rahinaa ja sulaa hunajaa. Vanha LP rahisee soittimessa kierros kierrokselta Elisabethin odottaessa, että se pääsee ratansa loppuun. Sitten hän nousee sohvalta ja astelee katselemaan vehreää Marsia.

Hän on käsittämättömän varakas ja tuo ikivanha vinyyli on viimeisiä, jotka vanhasta Maasta ovat olemassa. Ääni kaikuu kaukaisesta ajasta, tekniikka muinaisten keksijöiden ja virtuoosien villeimmistä mielikuvista.

Paljon on ehtinyt tapahtua, että pyörivän kiekon muodostama musiikki on kasvanut kieppuviksi kiertoratakehiksi ja muinaisten soidinriittien laulut kukkivaksi erämaaplaneetaksi. Elizabeth uneksii tähdistä ja se yhdistää heitä.

Uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden silta kurottuu vuosisatojen ylitse.

R30. Kannattaako antaa se aamurauha?

Tyttöystävälläni menee laittautumisessa kohtuuttoman kauan aikaa. Ovi on aina kiinni. Puleeraamiseen kuluu aina vähintään puoli tuntia. Tänään hän on unohtanut lukita oven. Olemme tunteneet kolme kuukautta. Voin hyvin mennä ajamaan partani, hänen meikatessaan.

Astun kylpyhuoneeseen.

Tyttöystäväni seisoo lavuaarin peilin edessä. Kaksi lampun johdoista kulkee pistokkeeseen hänen hiustensa alla. Peilissä hohtaa kulmikkaita symboleja. Hän kääntyy puoleeni vakavana ja pupillien ympärillä hänen iiriksensä vaihtavat väriä ruskeasta vihreään ja lopulta tuttuun siniseen.

Olen sanaton. Hän nyppäisee johdot irti. Merkit himmenevät peilin pinnassa.

”Martti, olen pahoillani.” Hän puhuu kuin aamiaisesta. ”Suhteemme taitaa olla nyt ohi.” Minä aina luulin, että hän käytti vain metallinväristä kynsilakkaa

R29. Arpaonni

”Haluaisitteko lisää kahvia, Monsieur?” tarjoilija kysyy.

”Ei kiitos, luen vain lehden ja jatkan matkaani.” Frank tarkastelee urheilusivuja varmistaakseen, että kristallipallo toimi. Kyllä! Hän hymyilee makeasti pyörittäessään kahvitilkkaa kupin pohjalla.

Ennustajaeukko vakuutti, että hänestä tulisi ennen kuolemaansa miljonääri. Nyt näin kävi. Kahvikupin liike pysähtyy.

Entä nyt? Frank laskee kahvikupin epäröiden pöydälle. Entä jos hän vetää viimeisen kahvin henkeensä?

Parempi lähteä veikkaustoimistolle.

Entä jos hän jää auton alle tai kompastuu? Kieli lipaisee hermostuneesti huulia. Kylmä hiki kihoaa iholle.

”Soittaisitteko taksin?”

”Oui, Monsieur.” Taksi saapuu.

Kun tieto autokolarista saavuttaa kahvilan, tarjoilija tuumii ohimenevän hetken, että herran olisi varmaankin kannattanut viipyä toisen kupillisen ajan.

R28. Undulaatit

Tirpat

Sirkutus kuuluu kahden oven läpi. Naapuri pitää undulaatteja. Laittaisi edes silloin tällöin lemmikkiensä häkin ylle lakanan, se vaientaisi ne heti. Tein niin tyttöystäväni asunnossa.

Ovi

Naapuriovi on usein raollaan. Asunnossa on pimeää. Tunnen omituista hajua ja sirkutus kuuluu kahta kauheammin! Eikö elukoiden häkkejä putsata? Eläinsuojeluilmoitushan tuosta pitäisi tehdä. Jos vain näen naapuriani, aion kyllä sanoa suora…

Asunto

En sitten enää kestänyt. Marssin ovesta koputettuani nimellisesti. Astelen pimeään. Hapuilen valokatkaisijaa. Värisevä lamppu syttyy tyhjässä olohuoneessa. Tai tyhjässä ja tyhjässä.

Kaksi jättiläisundulaattia tuijottaa minua päät kattoa hipoen. Lattialla on kaluttuja luita ja ruumiinosia. Toisen nokanpielestä roikkuu hihasta päätellen postinjakajan käsivarsi.

Ruokinta

Minun on myöhäistä juosta.

Featured

Novellit

Lainasanat, Portti 4/2019

A Shade of Wilderness, The Writers club 9.11.2019 (A Shade of Wilderness)

Sheherazaden purjehdus, Kosmoskynän verkkojulkaisu 1.9.2019 (Sheherazaden purjehdus)

Vainaansaari, Juhannusmorsian, Valon ja varjon tarinoita, 2019

Herra Craigfordin perhe, Varjorikko 1/2019 (Herra Craigfordin perhe)

Lohikäärmettä arvuuttamassa, Kosmoskynän verkkojulkaisu 4.11. 2018 (Lohikäärmettä arvuuttamassa)

Talvirieha, Lumooja 3/2018

Laurent J. Cecilen testamentti, Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista, 2018

Rohdonsekoittaja, Kahden maailman seikkailijat, 2018

Troolari 207, Nova 2016 -antologia, 2018

Uhrilähde, Kuiskaus pimeässä 1/2018

Kalmankari, Kosmoskynän verkkojulkaisu 5.2.2018 (Kalmankari)

Jahtimestarin apupojat, Kosmoskynä 2/2017

Suelo siniestro, Meliwas ja muita kaupunkeja, 2017

Kuivakalliossa kadonnut, Nova 2015 -antologia, 2017

Metsän väri, Kuiskaus pimeässä 1/2017

Akkunat, Kosmoskynä 2/2016

Luoto, Kosmoskynän verkkojulkaisu 21.2.2016 (Luoto)

Laarlan peto, Kuiskaus pimeässä 1/2016

R27. Kuvajainen

Palatessaan kaupungilta Peter pysähtyi toisinaan peilaamaan itseään suljetun ravintolan ikkunasta. Repaleiset mainosteipit ikkunassa mainostivat kotimaisia olutlaatuja. Ohitse vierineiden kesien auringon kellastama A4 ikkunassa tiedotti: ”Ravintola Mäyrämestari suljettu liiketoiminnan lakkaamisen seurauksena, vuokralaista etsitään.” Alla oli lankapuhelinnumero Keski-Suomen suuntanumerolla. Peter mietti, kuka enää käytti lankapuhelinta?

Kerta toisensa jälkeen Peterin peilikuva ilmehti takaisin pesemättömässä ikkunalasissa, kilpaa katulamppujen ja keskustan valomainosten heijastusten kanssa. Tätä jatkui epäsäännöllisesti vuoden mittaan.

Eräänä aamuyönä Peterin kuvajainen kuitenkin vakavoitui kesken miehen ilveilyn ja asteli hylätylle baaritiskille laskemaan itselleen tuopillisen. Sen yön jälkeen Peter ei enää koskaan kulkenut tuota kautta. Kotoaan hän poisti heijastavat pinnat ja erakoitui lopulta ikkunattomaan kellariasuntoonsa.