R6. Pulkkaretki 1923

”Anna mennä vaan”, Jack usuttaa: ”Me annetaan vieraan aina aloittaa!”

Sammy, naapuripaikkakunnan poika, epäröi. Kovanaaman rooli säröilee hetken. ”En minä tiedä – rinne näyttää aika jyrkältä…”

”Hannaatko?” Jack kysyy isommalta pojalta. Hetken he tuijottavat toisiaan. Mietin, tuleeko tästä tappelu.

Lopulta Sammy tarttuu pulkkaan ja syöksyy alas mäkeä. Humahtaen hän häviää lumen peittämään pensaikkoon.

Odottelemme hetken, että huudot lakkaavat. Minua vähän karmii, mutta Jack tietää, että jos haluamme laskea pulkalla turvallisesti, niille on annettava joku. Sitä paitsi Sammy on aina ollut kiusanhenki.

Oli aina kiusanhenki.

Sammy löydetään keväällä. Taas kerran vaalenneita luita orapihlajapöheikössä. Aikuiset muistuttavat meitä jälleen kuinka vaarallista yksin leikkiminen on.

R5. Pas-de-Calais, 1917

Moritz nojaa juoksuhaudan seinään. Seinämästä pistää esiin kellastuneita luita ja vanhoja kalloja. Tässä kohtaa hauta on kaivettu kirkkomaan poikki. Niitä tässä valtakunnassa riittää.

”Luutnantti ei pitäisi tuosta”, Moritz mutisee.

”Luutnantti on kuollut.” Panen tupakaksi.

”Luuletko, että ne yrittävät tästä ensi yönä läpi?” Moritz höpöttää.

En vastaa, polttelen rauhassa, ruttaan tumpin saappaankannalla.

Moritz tarttuu kivääriin ja nostaa vähän päätään. ”Kuulitko?”

En kuullut, mutta nousen ammuslaatikolta. Siirryn hänen luokseen. ”Eivät ne päivällä yritä. Se olisi itsemurhaa.” Meillä on konekivääripesäke kirkonrauniossa.

Mitä meillä on ympärillämme? Vain vanhoja luita.

Tästä luutnanttikin katosi, ihan päivänvalossa. Kuin maan nielemänä.

Yhtäkkiä minäkin kuulen jotain… Rapinaa hautamme seinämistä.

R4. Skotlantilainen juttu

Niin kauan kuin muistan, olen vaeltanut tällä nummella. Iskin varmasti pääni pudotessani ratsun selästä. Siksi oloni on sekava.

Kaikkialla on märkää kanervaa, heinämättäitä ja läpäisemätöntä sumua.

Ainoan selvän suunnan maastossa antaa leveänpuoleinen oja, jota en ole vielä koettanut ylittää. Olen seurannut sen laitaa toivossa, että se johdattaisi minut ihmisten luokse.

Terästän kuuloani. Etäältä ojan toiselta puolelta kantautuu ajokoirien ulvontaa.

Huudan: ”Täällä, auttakaa, minä olen täällä!”

Haukku etääntyy.

Minun on ylitettävä oja. Käärin kilttini ja rämmin kompuroiden sen ylitse. Kylmää vettä on reiteen saakka. Hytisen. Toisella puolella seisoo harmaa kivi.

”McGlaegor, Samuel H. (1602–1638)”. Minun hautakiveni.

Hiljalleen muistoni purkautuvat usvaan.

R3. Noitatalo

Kukkulan laidalla seisoo hylätty röttelö, minä mekossani sen kuistilla. Lahonnut aita ympäröi villiintynyttä pihaa.

Aristelen. ”Narkkareita”, isä varoitteli. ”Alkoholisteja!”

 

”Siellä kummittelee”, koulutoverini tapasivat ilkkua. ”Se on noitatalo! Sopii sulle, rillipää-noita!” Purin hammasta, enkä itkenyt. En ennen kuin olin kotona.

Ulko-ovi repsottaa houkuttelevasti raollaan. Se narisee avautuessaan.

 

Eteisessä on hämärää. Lattialla on homeinen matto. Seiniä peittävät rapistuneet tapetit. Huonekalut ovat vuosikymmenten patinoimia. Kukaan ei ole ollut täällä pitkään aikaan.

Eivät ole välittäneet tai uskaltaneet. Karttavat tyhjää rakennusta.

 

Astellessani peremmälle, tunnen merkillisen voiman kihelmöivän sormenpäissäni, kutkuttavan jalkapohjia kenkieni läpi. Hymyilen.

Eivät noidat taloa tee. Kyllä se on talo, joka tekee noidan. Nuorenkin.

R2. Jälkipuinti

Washington, 1965:

Presidentti: ”Katso nyt tätä raporttia… Mitä aluksen miehistölle tapahtui?”

Kenraali: ”Olihan tämä salattava – ihan uskottavuudenkin takia. Paniikista puhumattakaan. Se oli koelento-onnettomuus Nevadassa.”

Presidentti: ”Jaahas. Entä tutkijat, jotka testasivat näytteet?”

Kenraali: ”Hmm… Se oli laboratoriopalo. Häijy juttu, mutta olihan se hoidettava, olisivat kuitenkin halunneet julkaista Scientific Americanissa. Valokuvat tuhoutuivat samalla.”

Presidentti: ”Ahaa… Kätevää. Hmh. Tämä pitää jotenkin miettiä Neuvostoliittolaisten kanssa. On varmaankin parasta, että lavastamme seuraavat kuulennot.”

Kenraali: ”Jep, sanotaan vaikka, että Apollo -ohjelma?”

Presidentti: ”Vai että Apollo -ohjelma? Sehän kuulostaa ytimekkäältä…! Sitä minä vain mietin, että millaisella elukalla on tällainen polvilumpio?”

Kenraali: ”Minä en tiedä, enkä haluakaan tietää.”

R1. Jahtimestarin apupojat

”Max”, sanon metsäaukiolla. ”Pysähdytään.”

Palkkaan riistanvartijan apumiehet aina kreivikunnan ulkopuolelta. Se on kunniatehtävä. Jälkikäteen kirjoitan heille suosituskirjeen mantereelle tai Amerikkaan.

”Lataa pyssyni.” Hän tekee työtä käskettyä. En tunne oloani turvalliseksi laaksossa tähän aikaan vuodesta: ennen talvijahtia.

 

Max ojentaa musketin minulle.

Viritän hanan.

”Mitä näette?” Hän kysyy, ymmärtämättä tilannetta.

Nostan tukin poskelleni. Käännän piipun apumieheeni.

Nuorukaisen silmät laajenevat. Max aikoo sanoa jotakin.

Ammun.

 

Hattu lojuu lumessa vähän matkan päässä, ruumis selällään kinoksessa. Verta on satanut hangelle pojan takana.

Metsästä, kivenlohkareiden ympäröimän puun takaa, erottuu liikettä. Kuulen mylväisyn. Metsän musta hirvi hyväksyy uhrin.

Yksi meistä, yhdestä niistä.

Kreivin talvijahdista tulee jälleen menestys.